Helatorstain aattona luostarissa vieraili vanhusten virikepiiri. Kappeliin kokoontui mukavia mummoja ja pappoja. Luostarin jemmasta löytyi muinainen koulutaulu, aiheenaan Jeesuksen taivaaseen astuminen – Jesu himmelsfärd. Sen äärellä veisasimme ja hiljennyimme.

Kahvittelun jälkeen Ulla-Riitta johdatteli jutut koulumuistojen maailmaan. Puheen porinaa noista ajoista riitti, vaikka monella muisti muuten jo hieman hapertuu.

Olen viime päivinä mietiskellyt vanhuuden ja luopumisen, irti päästämisen teemoja. Oma iäkäs äitini on kulkenut jo pitkälle muistisairauden maahan. Toivon, että se on hänelle lempeä sammalhuone, johon eivät tämän maailman ”hallin hampaat” enää ulotu.

Sammal liittyy mielessäni muutenkin katoavaisuuteen, myös katoavaisuuden kauneuteen. Katoavaisuuden taju kirkastaa elämän värit kuin vesi pikkukiven sävyt.

Oman ruumiini eri ikävaiheet tuovat erilaisia sävyjä esiin. Haluan kunnioittaa ruumiini luonnollisia syklejä ja muutoksia enkä taistella niitä vastaan. Haluan kunnioittaa myös vanhoja ihmisiä ja heidän oikeuttaan omannäköiseensä elämään.

Toissailtana istuin erään vanhan miehen vierellä hänen pihallaan, kaivon kannella. Lempeä kevättuuli siveli poskia, aurinko painui jo aavistuksen verran vihertävien koivujen taakse. Juttelimme vanhuudesta ja raskaasta luopumisen työstä. Mutta sitten hän osoitti kurjenpolvien uusia versoja jalkojemme juuressa ja sanoi, että vielä on kuitenkin paljon hyvää jäljellä.

Haluan kunnioittaa myös luonnon suuria kiertoja. Nämä katoavaisuusmietteeni kietoutuvat kevään väkevyyden ihmettelyyn. Kielot kiertävät jo lehtitötteröitään auki. Ja muuttolinnut, niitä täällä Ihamaniemellä riittää!

Tänään nähtyjä tai ainakin kuultuja: palokärki – näiden metsien komea isäntä; koppelo eli akkametso tien reunalla kiviä syömässä; kuikkia; tiltaltti; uteliaita västäräkkejä. Lisäksi ihanan Itälahden rannalla joitakin pikkukahlaajia, joita katsellessani muistin Anna-Maijan runoja: ei kaikkia lintuystäviä tarvitse tuntea nimeltä. Saa iloita niistä ”tuntemattomina”.

Erityisen vaikutuksen teki iso hanhien aura, joka lensi pääni yli kohti pohjoisia pesimäseutuja. Ajattelin sitä, miten Skotlannin kelttiyhteisöissä villihanhi on Pyhän Hengen vertauskuva. Kesytön ja kestävä lintu.

Kristinuskon aikakäsitys on yhdistelmä lineaarista eli suoraviivaista ja syklistä aikaa. Kirkkovuoden suuri kierto täyttää tavallisen torstain tai sunnuntain merkityksellisyydellä. Nyt eletään hetkiä, jolloin muistellaan Jeesuksen lupausta Pyhästä Hengestä. Meillä on tarvittaessa ärhäkkäkin, voimallinen Villihanhi-Puolustaja.

Syklisyys on ominaista myös suomalais-ugrilaisten – vesilinnun kansojen – ajattelulle. Kun kunnioitamme suuria syklejä, ennallistamme mieltämme ja sieluamme. Se on yhteydessä luonnon ennallistamiseen.