Lapsena adventinaika kului hitaasti. Seurauksena jännitystä, riehakkuutta, kiukuttelua. Aikuisena huokailemme ajan vähyyttä. Kuinka ehdin saada kaiken valmiiksi kotona ja töissä?

Tuskastumme odottamiseen.  Raskauden viimeiset viikot. Työpaikkahaastattelun vastaus. Laboratoriokokeiden tulokset.  Toivoa. Pelkoa. Odotusta, joka kouraisee sielusta asti.

Miksi elämässä ei saa sitä, mitä tilaa? Terveyttä, menestystä ja onnea. Suunnitelmiimme eivät kuulu kipu, suru ja vastoinkäymiset. Kysymme: miksi juuri minä? Kun kysymyksemme voisi olla, miksi en juuri minä?

Odottavan aika kuluu hitaasti eikä vastauksia kaikkeen ole. Silti vamma voi muuttua voimavaraksi. Kirous siunaukseksi. Uhka mahdollisuudeksi. Itku iloksi.

Sillä ei aika kulu vaan täyttyy. Sen meille opettaa hän, joka tulee luoksemme köyhänä ja lempeänä.