Sellainen on ”sammaleenhiljainen” Mustalampi tuossa pienen polunpätkän päässä luostaristamme. Keskellä kesäkuumaa lampeen on suloista pulahtaa aamulla ensimmäiseksi tai palatessa hikisenä luontopolulta tai missä välissä vaan.

Luostarissa oli menossa kirjoittajakurssi. Talossa puhe sorisi, kun kurssilaiset jakoivat päiväkirja-aiheisen kurssin herättämiä tuntoja ja hiljaisuus laskeutui, kun he uppoutuivat omaan kirjoittamiseensa. Myös päivittäiset rukoushetket olivat koko ajan tarjolla.

Eräänä aamuna muistimme erityisesti Anna-Maija Raittilaa – oli hänen syntymäpäivänsä. Anna-Maijakin kirjoitti ja julkaisi runsaasti päiväkirjojen muodossa. Ortodoksiteologi Alexander Schmemannille päiväkirja tarjosi kaivattuja levähdyshetkiä hektisen elämän keskellä:

”Päiväkirja…täyttää jonkin tarpeen: voin jättää hetkeksi tuon kaiken ja olla yhteydessä johonkin syvempään sisälläni. On vaikeaa kuvailla tätä yhteyttä minussa asuvaan ainoaan aitoon, hiljaiseen ja huomaamattomaan itseeni, ikuisuuden henkäykseen tässä maailmassa.”

Kurssilaisten kanssa ruokapöydässä ja luontopoluilla kävimme monet antoisat keskustelut kirjallisuudesta ja jaoimme kirjavinkkejä. Tässä vinkki teoksesta, jonka vastikään luin ja joka teki minuun vaikutuksen. Siinä kysellään, luostarimiljöössä, samantapaisia kuin yllä Schmemannin sitaatissa: onko elämässä muutakin kuin arjen ulottuvuus, onko ihmeitä olemassa? Kirja on Joel Haahtelan Adèlen kysymys.

Kun tuonkaltaisia teoksia julkaistaan keskellä tätä aikaa, minun kysymykseni kuuluu, onko kaiken keskellä puhkeamassa kukkimaan hengellisyyden niitty? Löydetäänkö Hengen tyyni ja virkistävä vesi jollain uudella tavalla?