Talven hämäryydessä olen lueskellut kirjaa ihmisen matkasta kohti sielunsa viitoittamaa päämäärää, yhä kokonaisempaa elämää yhteydessä omaan sisimpäänsä ja luomakuntaan. Ja yhteydessä Jumalaan, lisään koko ajan mielessäni kirjan äärellä. (Jos kirjan eko-syvyys-psykologinen ote kiinnostaa, laita hakukoneeseen nimi Bill Plotkin…)

Tuo sisäinen matka kulkee monen ahtaan portin kautta, kypsyminen ja viisastuminen ei ole kivutonta. Uudessa elämänvaiheessa huomaa, että vaikka kulku tuntuu oikeansuuntaiselta, merkitsee tämä elämänvaihe kuitenkin yhtä aikaa taakkaa ja siunausta. Vähän sellainen on ajatukseni nyt kun oma melkein kolmivuotinen pestini luostariyhteisön palveluksessa on juuri päättymässä.

Työn taakkaa on aika ajoin riittänyt, kun luostaria on valmisteltu ottamaan vastaan vierailijoita – retriitteihin, messuihin, talkooviikoille tai aamiaismajoittujiksi. Yhdessä muiden vastuunkantajien, kuten emäntien ja tukiyhdistyksen hallituksen jäsenten kanssa olemme välillä tehneet hiki hatussa hommia. On pikkuisen ristiriitainen olo siitä, että olemme mahdollistaneet toisille vetäytymisen paikkaa elämän täyteen ahdetusta arjesta, mutta omassa sisimmässäni on tuntunut hektisen hajanaiselta. Toisaalta, juuri arjen tohinan keskellä on ollut todella ihanaa istahtaa kappelin rukoushetkeen, pysähtyä ja hengähtää ja muistaa, miksi tätä kaikkea teemme.

Päällimmäisin tunne on kuitenkin, miten siunattua työtä olen saanut tehdä tämän elämänvaiheeni ajan. Miten runsaita nämä vuodet ovat olleet kohtaamisista, ilojen ja surujen jakamisista. Ehkä sekin on salattu siunaus, että voin myös eläytyä heidän arkeensa, joita työ painaa. Ajattelen, että sellaisetkin elämän taipaleet, joissa tuntuu että täytyy vain raahustaa eteenpäin ja näkymät ovat hämäriä,  voivat salatulla tavalla olla hyvin merkityksellisiä. Kotelon hämärässä entinen katoaa, muuttuu joksikin uudenlaiseksi, ja kotelosta kuoriutuu kaunis uusi luomus.

Ihmiskunta kokonaisuudessaan vaeltaa kuoleman varjon laaksossa, sielun pimeässä yössä. Tarkoitan ennen muuta sitä, miten maapallon luonnon ekologinen tasapaino on järkkynyt. Tarvitsemme kipeästi viisautta, sielukasta johtajuutta ja Hengen voimaa, jotta tuo tasapaino voidaan palauttaa. Siksikin luostariyhteisön olemassaolo on hyvin tärkeää: se on paikka, jossa voi koettaa kuulostella sielunsa kutsua – joka on Jumalan Hengen hiljaista huminaa ja kutsua Jeesuksen seuraamisen vaativalle tielle. Mutta se tie on tarkoitettu kuljettavaksi yhdessä, yhteisöinä, toisiamme tukien.

Luostariyhteisölle olisi suuri siunaus, jos sinne löytäisi tiensä parikin ihmistä, jotka haluaisivat sitoutua elämään luostarin kauniissa vanhassa talossa ja työllään pitämään sitä auki ihmisten tulla. Voisiko tämä olla sinun kutsumuksesi?

Jeesuskin sanoi ikeestään, että se on kevyt ja sovelias. Mutta se on silti ies, se tuntuu harteilla. Sen avulla kiskotaan hyvin mielekästä kuormaa, ja tuosta mielekkyydestä pääsee itsekin osalliseksi Jeesuksen läheisyydessä.

Minä aion nyt vaellella kaikessa rauhassa lumisissa metsissä, kuulostella mihin suuntaan tästä…

Siunattua vuotta 2021 koko luostariyhteisölle – sinullekin joka tätä luet!

 

Pauliina Kainulainen