Katselin eräänä päivänä ikkunasta, kuinka haukka oli löytänyt saalikseen kanin ja aterioi siinä melkein ikkunani alla innolla. Vielä tunninkin päästä haukka oli raadon päällä ja näykki sitä laiskasti selvästi jo kylläisenä. Kanista oli kuitenkin vielä paljon jäljellä ja haukka oli vaikean valinnan edessä. Se yritti nousta siivilleen pidellen kania kynsiensä välissä, mutta kani oli liian painava eikä haukka päässyt lentoon. Siispä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin jatkaa syömistä ja mitä kauemmin haukka söi, sitä painavammaksi se itse muuttui ja lentoon pääseminen tuli hetki hetkeltä vaikeammaksi sekä saaliin kanssa että ilman sitä.

Haukan oli kovin vaikeaa päästää aarteestaan irti ja mietin, kuinka samanlaisia me ihmisetkin olemme. Pidämme kynsin ja hampain kiinni sellaisestakin, mitä emme oikeastaan edes tarvitse. Takerrumme moniin asioihin, tavaroihin ja ihmisiin, sillä luulemme niiden tuovan onnea ja turvaa, mutta todellisuudessa ne joskus estävät meitä pääsemästä siivillemme. Mietin aika ajoin, kuinka itsekin olen kuin tuo haukka ja takerrun sellaiseen, mitä en tarvitse, mutta josta en uskalla päästää irti.

Mieleeni tuli 300-luvulla elänyt hengen mies nimeltään Augustin Aurelius ja tämän käyttämä käsite perussuru. Tätä perussurua me Aureliuksen mukaan kaikki kannamme ja se johtuu kaipauksesta jumalan yhteyteen eikä siitä ole mahdollista vapautua täysin kuin vasta kuoleman jälkeen. Mietin, kuinkahan monen masennuksen ja uupumuksen taustalla onkin oikeastaan perussuru? Kuinka moni uupumus johtuu siitä, että ihminen yrittää täyttää jumalan kaipuutaan hankkimalla aina vain enemmän tavaraa ja tekemällä aina vain vähän enemmän ja paremmin? Lopulta jatkuvaan yrittämiseen väsyy ja uupumuksen partaalla oleva ihminen tajuaa, ettei ole saavuttanut sitä, mitä luuli haluavansa ja yrittää sitten vielä vähän kovemmin ja uupuu lopulta täysin. Saavuttamatta jääneet tavoitteet kaihertavat mieltä ja ihminen kokee epäonnistuneensa ja pettyy sekä itseensä ja omaan suoritukseensa että maailmaan, joka ei toiminutkaan niin kuin oli antanut ymmärtää. Pettymyksestä seuraa masennus, joka osittain suojelee mieltä vielä suuremmalta rasitukselta ja antaa mahdollisuuden hengähtää. Uupuneena tai masentuneena ei ole mukava olla, mutta niistä toivuttua on uusi mahdollisuus korjata suuntaa ja pohtia, mikä elämässä on itselle oikeasti tärkeää. Onko kaikki se, mitä luuli tarvitsevansa oikeasti tarpeellista? Ja mistä voisi jo päästää irti ja nousta siivilleen?

Hannele Kasslin-Pottier