Jeesuksen kärsimystietä seuratessani mieleeni usein eräs muisto. Istuin päivällispöydässä yhdeksänvuotiaan kuopukseni kanssa. Jostain syystä liikuttuneena syvästi rakkaudesta poikaani kohtaan tartuin kesken aterian hänen käteensä ja sanoin: ”Toivon että saisit olla aina turvassa ja suojassa, että olisit rakastettu ja saisit rakastaa…” Lapsi oli hetken hiljaa. Sitten hän vastasi: ”Niin äiti, mutta ei se olisi oikeaa elämää. Oikeaan elämään kuuluu se, että aina ei ole suojassa ja turvassa.”

Lapsen sanoissa on viisautta. Aitoon elämään ja ihmisen osaan kuuluu myös suojattomuuden kokemus. Kun suojattomuuden aika on omassa elämässäni, katson Getsemanen Kristusta ja luotan: hän on minun kanssani kärsimykseni puutarhassa.