Ensimmäinen adventtikynttilä on syttynyt ja asettaudumme joulun odotukseen, kukin omalla tavallamme. Lähestymme vuoden pimeintä ja samalla myös valoisinta aikaa, hiljennymme ja kenties kiirehdimme. Paljon on mietittävää, paljon valmisteltavaa. Joulusiivouskin olisi tehtävä, lahjat ostettava, kaappien ovet pestävä ja lamppujen varjostimet ja kristallit puhdistettava viimein sinne vuoden aikana kertyneestä pölystä.

Huonekalujen pölyjä pyyhkiessä voi samalla puhdistaa omaan mieleen kertyneet pölyt. Lattioita imuroidessa ja ovia pestessä voi mielessään mietiskellä tapahtumia yli 2000 vuotta sitten ja niiden tapahtumien merkitystä ihmiskunnan historiassa ja omassa elämässä. Siinä siivotessa voi mielessään käydä läpi kulunutta vuotta ja kiittää kaikesta siitä hyvästä, mitä on vuoden aikaan saanut. Voi myös mietiskellä enkeleitä, neitsyt Marian kohtaloa tai vaikkapa jumalan olemusta. Näitä miettiessä myös siivoamisesta tulee pieni jumalanpalvelus ja sydämessä syttyy sanaton rukous; tule joulun henki, tee rauha sydämeen! Valaise mieli, pimennä huolet!

”Näin sydämeeni joulun teen ja mieleen hiljaiseen taas Jeesus-lapsi syntyy uudelleen”, lauletaan  joululaulussa. Muistelen taas menneitä jouluja ja sitä, mistä joulun henki on kulloinkin omaan mieleen syntynyt. Aina se ei ole ollut itsestään selvää tai helppoa. Vanha, nyt jo edesmennyt äitini sanoitti tuon hengen herättämisen haasteen aina silloin tällöin vanhoilla päivillään sanoen: ”ei tunnu yhtään joululta.” Minua tuo tokaisu joskus ärsytti ja mietin, mitä hän mahtoi tuolla tarkalleen tarkoittaa? Tiesikö itsekään? Kaipasiko kenties niitä jouluja, jolloin me lapset olimme vielä pieniä ja kaikki omat sisarukset vielä elossa? Vai ulottuiko kaipuu aina oman lapsuuden kotikonnuilla vietettyihin jouluihin, menetettyyn Karjalaan?

Mietin omia joulujani ja sitä, kuinka erilaisia ne ovat tunnelmiltaan olleet. Jotkut joulut ovat menneet väsyneenä lähes ohi, toisia jouluja synkensi sairaudet tai ristiriidat perheen sisällä. Mutta on niitä hyviäkin jouluja ollut, vaan mikä niistä oli se paras? Oliko se jokin niistä, jolloin omat lapset olivat pieniä ja talon täytti innokas odotus ja lasten ilo lahjoista? Vai oliko paras joulu se, jolloin olimme valmistelleet joulua yhdessä veljeni ja vanhempieni kanssa ja pesimme vihdoin ne kristallikruunutkin siinä isossa saavissa, jonka veljeni oli varta vasten ostanut? Vai oliko paras joulu se, jonka tiesin olevani yksi äitini viimeisistä, mutta joulusaunaan oli päästävä ja vanhempi veljeni tuli ja kantoi äidin sinne ja sieltä pois?

Vai oliko se kaikista paras joulu se ensimmäinen koronajoulu, jonka vietimme puolisoni kanssa kahdestaan eristyksissä kuten muukin maailma? Söimme vaatimattoman aterian, jonka jälkeen vietimme aikaa omilla tahoillamme. Katsoin yksikseni tietokoneelta suoraa joulujumalanpalvelusta omasta kirkostani, jossa läsnä oli vain muutama kirkon työntekijä. Asetelma oli kuin seimestä ja mietin, että eihän Jeesuskaan syntynyt väen paljouden keskelle, ei edes omilla kotikonnuillaan vaan vieraalla maaperällä, vaatimattomassa eläinsuojassa. Ja sitä syntymää ei ollut todistamassa kukaan muu kuin muutamat eläimet, Maria ja Joosef ja jumala itse.

Jeesus syntyi hiljaisuudessa ja pimeydessä ja ehkä juuri niissä piilee joulun henki, sillä näkyyhän kynttiläkin kirkkaimmin juuri pimeyden keskellä ja hiljaisuudessa voimme melkein kuulla valon äänen kynttilässä.

Pimeyttä ja hiljaisuutta ei tarvitse pelätä vaan niiden syliin voi joskus kääriytyä. Pimeydessä olemme turvassa, sanoo Ristin Johannes, jonka sanoihin perustuen on tehty myös virsi. Tähän loppuun kertosäe tuosta virrestä alkuperäiseltä nimeltään Holy Darkness.

(kirjoittanut Dan Schutte. Vapaa suomennos on omaa käsialaani)

Pyhä pimeys, siunattu yö,

piilossa katseen vastaus taivaan.

Oi, jumala suurimman hiljaisuuden,

sua odottaa turvassa pimeän saan.

 

Hannele Kasslin-Pottier, 2024