Ignatius Loyola, Jesuiittaveljeskunnan perustaja, kehotti synkän hetken tullessa kääntämään katseen jumalaan. Neuvo on hyvin oivaltava, sillä meillä ihmisillä on taipumus keskittyä omaan itseemme ja omiin ongelmiimme ja kuormittavissa elämäntilanteissa tämä taipumus vain entisestään korostuu. Loyolan kehotus jätti kuitenkin jäljelle kysymyksen, missä on tämä jumala, jonka puoleen katse tulisi kääntää ja miten se tulisi konkreettisesti tehdä? Täytyykö mennä jumalanpalvelukseen? Rukoilla polvillaan katse ylös kohotettuna? Lukea Raamattua vai onnistuuko katseen kohdistaminen oikeaan paikkaan myös meditoimalla tai joogaamalla?

Loyola ja hänen jälkiään seuraavat Jesuiitat uskovat, että jumalan luokse voi kulkea montaa tietä eikä yksi ole välttämättä sen oikeampi kuin jokin toinen. Täten mikä tahansa uskonto tai uskomusjärjestelmä toimii, mutta kristinuskoa jesuiitat pitävät kuitenkin tehokkaimpana. Jesuiittoja on näiden ajatustensa johdosta aikojen kuluessa syytetty joko vääräuskoisuudesta tai liiallisesta sallivuudesta, sillä heidän avarakatseisuutensa herättää monissa hämmästystä. Jesuiittojen jumalakuva on monelle kristitylle joko liian epämääräinen tai perinteisestä poikkeava.

Vaan millainen on perinteinen kristinuskon jumalakuva ja miten se on välittynyt yksittäisen ihmisen alitajuntaan? Kun ihmisiltä kysyy, uskovatko he jumalaan, hyvin yleinen vastaus edelleen nykypäivänäkin on, että uskotaan johonkin ihmistä suurempaan, mutta sellaiseen vanhaan, parrakkaaseen kristinuskon jumalaan, joka istuu pilven reunalla ohjailemassa asioita ei kuitenkaan uskota. Monen ihmisen mielen syvissä syövereissä kristinuskon jumala näyttääkin edelleen olevan lähes ihmisen kaltainen persoonallinen olento, jolla on fyysinen olomuoto ja joka asuu jossain konkreettisessa paikassa.

Mistä tällainen kuva kristinuskon jumalasta on oikein peräisin? Selityksiä on monia, mutta yhdet jäljet johtavat Vatikaaniin ja Sixtuksen kappelin kattoon. Sieltä löytyy Michelangelon 1500-luvulla maalaama upea fresko, jossa vanha, parrakas mieshenkilö, jumala, ojentelee lihaksikasta käsivarttaan yhtä lihaksikkaalle Aatamille. Toki Michelangelo ei ole ainoa syypää lapsellisiin mielikuviin vaan kyllä niiden levittämiseen ovat osallistuneet vuosisatojen varrella monet muutkin, niin taiteilijat kuin kirkon väki. Sekä vaikkapa ne kaikki hyvää tarkoittavat alakoulujen ja pyhäkoulujen uskonnon opettajat, jotka ovat yrittäneet kertoa jumalasta lapsille sanoen tämän olevan taivaassa asuva isä, joka pitää lapsistaan huolta ja kantaa näitä kämmenellään. Rehellisyyden nimissä on myös mainittava, että myös itse Jeesus puhui jumalasta isänään ja opetti meille Isä meidän-rukouksen ja yksi kristinuskon perusajatuksista on, että Jeesus oli jumalan poika.

Ovatko nämä vain sanoja ja kielikuvia vai totista totta onkin kysymys, josta me kristityt tulemme kiistelemään varmasti jatkossakin.

Toisenlainen kuva

Fyysikko nimeltään Einstein kertoi erässä haastattelussa, ettei usko persoonalliseen jumalaan, mutta uskoo johonkin määrittelemättömään, kompleksiseen ja mystiseen järjestykseen universumissa, mikä herättää hänessä pelonsekaista kunnioitusta.  Tästä lausumasta mieleeni tulevat vanhat hindulaiset pyhät tekstit, joissa löytyy kuvauksia kaiken takana olevasta jumalasta, Brahmanista, joka edustaa absoluuttista, kaiken läpäisevää todellisuutta, joka ylittää kaiken tiedon ja ymmärryksen. Tämä jumala on persoonaton ja kaikkivaltias olento, ääretön maailmansielu, kaiken koskaan olleen ja kaiken tulevan summa ja kaikkien määritelmien saavuttamattomissa.

Myös raamatusta löytyy mielenkiintoisia kuvauksia jumalan olemuksesta, kuten toisen Mooseksen kirjan ”Minä olen se, joka olen” ja ” Minä olen” tai Johanneksen evankeliumin teksti ” Alussa oli sana ja sana asui jumalan luona”.

Martin Luther kuvasi jumalaa seuraavin sanoin: ”Mikään ei ole niin pientä, ettei Jumala olisi vielä pienempi; mikään ei ole niin suurta, ettei Jumala olisi vielä suurempi; mikään niin lyhyt, ettei Jumala vielä lyhyempi; mikään niin pitkä, ettei Jumala vielä pidempi; mikään niin leveä, ettei Jumala vielä leveämpi; mikään niin kapea, ettei Jumala vielä kapeampi; ja niin edelleen. Hän on sanoin kuvaamaton olemus, joka on kaiken sen yläpuolella ja ulkopuolella, mitä voi lausua tai ajatella.”

Itse olen päätynyt omaa jumalakuvaani pitkään ja perusteellisesti pohdittuani kirjoittamaan jumalan pienellä eikä tarkoituksenani ole toimia epäkunnioittavasti jumalaa kohtaan vaan oikeastaan päinvastoin. Haluan tällä valinnalla korostaa sitä, että jumala ei ole ihminen tai millään tavoin ihmisen kaltainen eikä jumala ole erisnimi, kuten ihmisen kutsumanimet ovat.  Jumalan todellinen olemus on ja tulee aina olemaan ihmiselle mysteeri. Meidän ymmärryksemme ja sanamme eivät kykene kuvaamaan sellaista, joka on täysin käsityskykymme ja tuntemiemme luonnon lakien saavuttamattomissa. Ja olisihan se jo lähtökohtaisesti absurdia, jos ihminen pystyisi kuvaamaan ja kuvittelemaan jumalan totuudenmukaisesti, sillä jos niin tapahtuisi, olisi tämä jumala ihmisen luomus eikä päinvastoin.

Koska kukaan ei tunne todellista jumalaa eikä tiedä tämän olinpaikkaa tai olomuotoa, on täysin mahdollista myös kohdistaa katse jumalaan monin eri tavoin ja keinoin eikä ihminen voi koskaan olla täysin varma siitä, mikä polku jumalan luo on oikea ja mikä väärä. Raamattuakin voi lukea monella tapaa ja jooga voi olla joko pelkkää voimistelua tai se voi olla jumalanpalvelusta. Jesuiitat ovat oikeassa; usko ei ole tekniikkalaji vaan tahtotila ja päämäärä.

Hannele Kasslin-Pottier, 2024

h.kasslin-pottier@hotmail.com