Eräs tapaluterilainen ystäväni kertoi jokin aika sitten harkitsevansa ryhtymistä buddhalaiseksi. Kysyin häneltä, mikä juuri buddhalaisuudessa oli alkanut vedota ja hän kertoi viehättyneensä eniten siitä ajatuksesta, ettei buddhalaisuudessa ole mitään ylempää auktoriteettia, joka valvoo ja tuomitsee, vaan kaikki teot ja niiden seuraukset ovat kiinni ihmisestä itsestään. Lisäksi hän kertoi olevansa niin tympääntynyt kristinuskon, islamin ja juutalaisuuden väliseen kiistelyyn siitä, kenen jumala on oikea, että hänen mielestään on parempi, että kerta kaikkiaan ei ole jumalaa, josta kiistellä. Kysyin ystävältäni, uskooko tämä kuitenkin jumalaan, johon hän vastasi, ettei voi sellaiseen uskoa ja tarkensi vastaustaan kertomalla uskovansa kyllä johonkin ihmistä suurempaan, mutta painotti, että jumalaan hän ei kuitenkaan usko.

Millainen mahtoi olla tämä jumala, johon ystäväni ei uskonut? Onko kyse samasta kristinuskon jumalasta, johon uskoo enää vain noin 37 % kirkkoon kuuluvista? Ja mikä sitten mahtaa olla se ”ihmistä suurempi”, joka ei kuitenkaan ole jumala?

Yhä useampi on kuin ystäväni eikä koe kristinuskon jumalaa omakseen tai ymmärrä, mitä sillä tarkoitetaan ja loput käyvät jumalanpalveluksissa harvemmin kuin kerran tai kaksi vuodessa ja kirkossa käyvien keski-ikä nousee vuosi vuodelta. Luterilainen valtionkirkkomme on tästä kipeän tietoinen, mutta muutokset ovat hitaita. Kaipuu ihmistä suurempaan ei ole kadonnut samaa tahtia kuin kirkkosalit ovat tyhjentyneet ja nykypäivänä käännytään yhä useammin myös vaihtoehtoisten uskontokuntien tai puoliuskonnollisten järjestöjen puoleen ja niin sanottu uushenkisyys ja uushindulaisuus houkuttelevat monia.

Luther puhdisti aikoinaan kristinuskon turhista symboleista, kullasta ja kuvista tehden siinä varmaan vähän liian hyvää työtä ja luterilaiset seremoniat ovat monen mielestä, myös omastani, melko yksitoikkoisia, vanhanaikaisia ja synkkiä. Meidän luterilainen kirkkomme on vakava ja sen seremoniat ja jumalanpalvelukset usein ilosanomaa vailla enkä tätä taustaa vasten ihmettele, että ortodoksisuus ja karismaattiset liikkeet houkuttelevat monia ja niin sanotun uushenkisyyden mystisyys yksisarvisineen ja enkeleineen kiehtovat.

Uushenkisiä vivahteita

Eräs nuorten aikuisten kanssa työtä tekevä pappi, Henri Järvinen, kertoi jokin aikaa sitten julkisesti käyttävänsä joskus tarot-kortteja työssään. Tämä julkilausuma sai aikaan melkoisen vastalauseiden vyöryn, mutta Järvinen puolusti asiaansa sinnikkäästi. Hänen mielestään hengellisyys ei ole kadonnut minnekään, mutta ihmiset haluavat sen lähemmäs omaa elämäänsä ja arkeaan. Järvinen näkee nykypäivän uushengellisyydessä paljon sellaisia piirteitä, jotka puhuttelevat erityisesti nuoria naisia, kuten luontoon liittyvää mystiikkaa ja rituaaleja.

Uskontotieteilijä Tiina Mahlamäen mukaan uushenkisyys oli vielä jokin vuosikymmen sitten vastakulttuuria, mutta on jo tänä päivänä muuttunut valtakulttuuriksi. Sen nousua ovat Mahlamäen mukaan siivittäneet populaarikulttuuri, kuten fantasiakirjallisuus, esimerkkinä Harry Potter-kirjat, fantasiaelokuvat ja pelimaailma. Uushenkisyys ei olekaan Mahlamäen mukaan enää edes niin vahvasti nuorten naisten asia vaan sen piirissä on myös yhä useampi mies. Osasyynä uushenkisyyden suosioon Mahlamäki näkee myös sen, että nykyajan nuorempi sukupolvi haluaa itse päättää omasta maailmankatsomuksestaan eikä uushenkisyyttä tarvitse ottaa yhtä vakavasti kuin perinteistä kirkon tarjoamaa uskoa. Sillä voi Mahlamäen mukaan leikitellä ja valita parhaat päältä ja tehdä oman näköisensä sekoituksen. Lisäksi monet vierastavat Mahlamäen mukaan kirkon organisaation jäykkyyttä ja ylipäätään kirkkoa organisaationa, vaikka omat arvot eivät sinänsä olisi kovin kaukana kristinuskosta. Mahlamäki tuo keskusteluun myös tasa-arvonäkökulman ja ymmärtää, miksi monet nuoret eivät halua osallistua sellaisen yhteisön toimintaan, joka edelleen kiistelee naisten asemasta ja tasa-arvoisesta avioliitosta.

Kirkko onkin jo lähtenyt jonkinlaiseen vastaiskuun ja tarjoaa etsiville muutakin kuin jumalanpalvelusta tai tarot-kortteja. Uusia tapoja harjoittaa kristinuskoa on kehitetty, mutta suurin osa näyttää olevan lähinnä totutusta poikkeava tapa harjoittaa rukouselämää ja sellaisenaan ne tulevat todennäköisesti jäämään vain pienen asiaan vakavasti vihkiytyneen sisäpiirin harrastukseksi. Tällaisia tapoja ja muotoja on erilaisia, kuten esimerkiksi retriitit, pyhiinvaellukset, meditatiivinen tanssi, rukouslaulu, kristillinen meditaatio tai hiljaisuuden jooga. Joissakin näistä on herätetty henkiin vanhaa kristillistä perinnettä ja joihinkin taas sekoitettu esimerkiksi itämaisia vivahteita kristilliseen traditioon sovellettuna versiona.

Ja se ydinsanoma

Vaihtoehtojen tarjoaminen ja rukouselämän kehittäminen ovat hyviä asioita, mutta jumalanpalvelukset ovat lopulta kuitenkin se kivijalka, jonka varaan kristinuskon sanoman levittäminen perustuu ja potentiaalia tavoittaa suuriakin yleisömääriä on olemassa. Mielestäni jumalanpalveluksia on uudistettava rohkeasti ja nostettava niissä esille sitä, mikä on kristinuskon ydin ja tekee siitä erilaisen kuin mikään muu. Kristillisen kirkon olisi syytä miettiä, mitä tämän päivän ihmiset tarvitsevat ja kaipaavat, kun maailma ympärillämme on aina vain arvaamattomampi ja yhteiskunnallinen turvattomuus ja levottomuus kasvavat siinä missä eriarvoistuminen ja pirstaloituminenkin. Haluaako ihminen, että häntä muistutetaan kirkossakin virheistä ja synneistä, joita ei edes tiennyt tehneensä vai voisimmeko suoda hänelle mahdollisuuden levätä jumalan rakkaudessa?

Eikö kuitenkin ole niin, että kristinuskon ydinsanoma löytyy siitä jumalakuvasta, joka välittyy ensisijaisesti Jeesuksen opetuksen, esimerkin ja olemassaolon kautta. Tämä jumala ei käskytä eikä vaadi tottelemaan, ei koettele tai kiusaa vaan rakastaa pyyteettömästi ja kärsivällisesti ja antaa anteeksi armosta. Tämä jumala käskee rakastamaan lähimmäistä kuin itseä ja kieltäytymään väkivallan käytöstä loppuun asti. Tälle jumalalle tärkeintä ei myöskään ole lakien, vanhojen tapojen ja käskyjen kirjaimellinen noudattaminen vaan oman ymmärryksen kasvu, toisten palveleminen ja jumalassa lepääminen. Kristinuskon jumalan ytimessä on rakkaus ihmiskuntaa ja koko luomistyötä kohtaan ja tästä syystä jumala myös syntyy ihmiseksi, Jeesukseksi. Ei kristinusko tarvitse enempää enkeleitä, vahvempaa suitsuketta tai tarot-kortteja, sillä meillä on jo ässä hihassa: rakastavampaa ja armollisempaa jumalaa ei muualta löydy, joten eiköhän tuoda se myös kirkkosaleihin hieman selvemmin!

Hannele Kasslin-Pottier

h.kasslin-pottier@hotmail.com