Kun on surua, tuntuu parantavalta hakeutua veden ääreen. Ainakin minä koen niin.

Keskellä heleää kesää tuli surullinen puhelu: vanha äitini oli kuollut hoitokodissa. Muistisairaus oli vähitellen kuljettanut äitiäni yhä kauemmas sammalhuoneeseensa. Luopumisen ja hyvästelyjen aika oli pitkä, olin surrut jo vuosia. Mutta tämä lopullinen ero on kuitenkin vielä kohdattava.

Äidin kuolinpäivän iltana tapasin kaksi sisartani äidin huoneessa hoitokodissa. Yhdessä tutun hautaustoimiston naisen kanssa me hyvästelimme äidin perinteiseen tapaan, pukemalla hänet arkkuun. Se lienee ollut hyvin yleisesti läheisten naisten tehtävä, ainoastaan meidän kuolemaa kavahtavassa ajassamme tämä ele on käynyt harvinaiseksi.

Tuntui hyvin tärkeältä vielä silittää äidin poskea, asetella paitaa, kammata hiukset. Kun äiti lepäsi arkussa levollisin kasvoin, vietimme pienen rukoushetken. Jokaisen uudemman virsikirjan takaosastakin löytyy ainekset rukoushetkeen Läheisen kuoltua. Kuka vaan voi sieltä valita Raamatun sanoja ja rukouksia sanoittamaan tunteitaan. Rukoushetkeä voi soveltaa omaan suuhun ja tilanteeseen sopivaksi.

Koetimme liikutukseltamme laulaa pari virttäkin, vaikeaa oli, mutta ei se mitään. Kaikesta huolimatta hetki oli hyvä ja pyhä.

Haluan tämän kokemukseni jakaa rohkaistakseni yhä useampia tekemään tällaisen palveluksen rakkaalle vainajalle. Se on myös itselle suureksi avuksi kaikkein akuuteimman surun tunteina.

Palattuani luostariin työn ääreen rukoushetkien vietto kappelissa on ollut hoitavaa. Mutta myös luonto lohduttaa. Seuraavana iltana äidin hyvästelyn jälkeen kävelin kauniin Itälahden maisemiin. Tällä kertaa suurin ihmetys ja ilo olivat kymmenet maariankämmekät, nuo vaaleanpunaiset pikkuorkideat, jotka tervehtivät minua tavallisen kylätien ojasta.