Helmikuussa sytytin pihaan rukouskynttilän lyhtyyn ja se paloi yötä päivää lyhdyssäni. Kevään ja kesän tullessa ja lumien sulaessa pois olen lähes joka yö edelleen sytyttänyt kynttilän lyhtyyn.

Elämme puhuttelevia aikoja monella tavoin, mikään ei ole itsestään selvää. Joonan kirjan kohta on tuttu. Talvella muistin opiskeluajoilta Raamattukoulun luennoilta Kerttu Vainikaisen vierailun ja hänen pitämänsä opetusluennon Danielin kirjan lopusta, joka liittyi rukoukseen ja näkymättömän maailman taisteluun. Rukous on Jumalan puoleen kääntymistä ja Hänen apuunsa turvautumista ja hänen enkeleidensä tueksi asettumista. On siis kyse siitä, keneltä apua pyydämme ja näin puolen valitsemisesta.

Mitä on hyvyys ja mitä on pahuus, mikä on hajottavaa, mikä rakentavaa? Tähän joudumme päivittäin ottamaan kantaa omassa elämässämme ja sen ratkaisuissa. Haluanko rakentaa vai hajottaa, haluanko kuunnella ja keskustella, vai ajaa oman tahtoni ja unelmani läpi väkisin? Tätä tapahtuu suuressa mittakaavassa ja yksityisen ihmisen pienessä elämänpiirissä.

Jeesus opetti meille, millainen on Jumala ja hänen tahtonsa. Jeesuksen jäähyväispuheessa Johanneksen evankeliumin loppuluvuissa toistuu yhä uudestaan se, mitä tarkoittaa, että Jumala on rakkaus ja hän odottaa meiltä myös rakkauden tekoja. Vihaa, katkeruutta, kostonhimoa ja omanedun tavoittelua ei rakkauteen kuulu. Herra Jeesus Kristus, Jumalan poika, armahda meitä syntisiä!