Kuulun erääseen pieneen harrastajateatteriryhmään, jossa teemme yleensä melko harmittomia esityksiä niin lapsille kuin aikuisillekin. Tarkoituksenamme ei ole ollut tehdä rahaa tai herättää kovin syvällistä keskustelua ajankohtaisista aiheista. Olemme halunneet tuottaa iloa ja elämyksiä niin tekijöille kuin katsojillekin. Yhdessä tekeminen on tähän asti sujunut melko ongelmitta ja teatterin hyvin epämuodollinen hallitus, johon kuulun, on aina päässyt sopuun ja yhteisymmärrykseen esitettävistä teoksista. Näin tähän asti, kunnes eteemme tuli ehdotus näytelmästä, joka herätti meissä hyvin erilaisia reaktioita.

Näytelmä on erään harrastajakirjoittajan tekemä ja kertoo miehestä, joka päätyy pettämään puolisoaan useaan kertaan. Hänen valintojaan ohjaamaan on näytelmässä laitettu jumala, saatana ja yksi enkeli. Ja esiintyy käsikirjoituksessa myös Jeesuskin, joka toimii jonkinlaisen meditaatiokeskuksen ohjaajana ja vetää siellä mielikuvakursseja siitä, kuinka rentoudutaan olemalla maan matosia. Myös muut edellä mainitut roolihenkilöt ovat hyvin ihmisen kaltaisia ja käyttävät paikoin myös hyvin karkeaa kieltä. Heidän väliset dialoginsa ovat paikoitellen hauskoja, kuten kohdassa, jossa taivas ja helvetti ovat päättäneet fuusioitua säästösyistä. Muilta osin heistä syntyy melko typerä ja naurettava kuva.

Kävimme keskustelun, jossa jokainen sai vuorollaan kertoa oman mielipiteensä tarjotusta käsikirjoituksesta. Muutamassa puheenvuorossa puhuja nosti ylpeänä esille, kuinka käsikirjoitus ei häiritse häntä, koska hän on aikuistuttuaan päässyt eroon lapsuuden satuolennoista ja lapsenuskostaan ja on tätä nykyä kaiken sellaisen lapsellisen hapatuksen yläpuolella. Löysin itseni totaalisesti oman mukavuusalueeni ulkopuolelta ja mietin, kuinka painokkaasti haluan oman eriävän mielipiteeni tuoda esille ja miten tekisin sen niin, että en anna itsestäni lapsellista tai muuten henkisesti rajoittunutta vaikutelmaa. Jouduin huomaamaan, kuinka vaikeaa on ajatella eri lailla kuin muut oman yhteisönsä jäsenet ja vielä vaikeampaa on olla yksin puolustamassa jumalaa. Lopulta päätimme pestä asiasta kätemme kuin Pilatus ikään ja vieritimme päätösvastuun jäsenistölle. Lopullinen tuomio antaa vielä odottaa itseään.

Jäin jälkikäteen miettimään, puolustinko omaa kantaani riittävän rehellisesti ja painokkaasti. Ja mietin myös, mitä tarkalleen koin tarpeelliseksi puolustaa. Ymmärrän toki, että kyseessä on parodia ja meidän demokraattisessa yhteiskunnassamme saa parodioida mitä tahansa ja miten tahansa. Sanan- ja ajattelunvapauden nimissä tämä täytyy tietysti sallia, mutta missä menevät hyvän maun ja toisten ihmisten arvojen kunnioittamisen rajat? Jäin myös miettimään käsitettä jumala ja jumalan pilkka ja sitä, mitä ne mahtavat nykypäivänä ihmisille enää tarkoittaa.

Pariisin olympialaisten avajaisnäytökseen liittyvän kohun keskellä satuin katsomaan erään television ajankohtaisohjelman, jossa julkisuudessa paljon esiintynyt pappi Kari Kananen oli vastaamassa kysymyksiin jumalanpilkasta. Hän toisti samaa kuin Helsingin piispa Teemu Laajasalo omassa kirjoituksessaan sanomalla, että jumalaa ei voi pilkata, sillä jumala on kaiken sellaisen yläpuolella. Tokihan jumala on sellaisen ulkopuolella, koska jumala ei ole ihminen, mutta jäin miettimään, mistä syystä he kokivat tarpeelliseksi painottaa juuri tätä asiaa ja samalla ohittaa oikeastaan koko aiheen. Ehkä he olivat omalla epämukavuusalueellaan, kuten minäkin teatteriryhmämme kokouksessa. Mieleeni tuli opetuslapsi nimeltään Pietari, joka rakasti Jeesusta yli kaiken, mutta onnistui kieltämään tämän jopa kolme kertaa ennen kuin kukko lauloi. Ymmärrän toki, että aihe on arka ja kristillisten arvojen puolustamisesta saa herkästi vanhoillisen ja typerän maineen ja voi olla vaikeaa löytää oikeita sanoja ja välttää joidenkin ihmisryhmien tuomitsemista. Toisaalta, yhteiskunnallisen keskustelun käydessä kiivaana voi sen laineita rauhoitella niin paljon, että lopulta siinä menee lapsi pesuveden kanssa.

Ja nyt tulemme takaisin omaan, pieneen teatteriyhteisöömme. Päätin olla itselleni armollinen ja hyväksyä sen, etten todennäköisesti onnistunut riittävän viisaasti, lempeästi ja painokkaasti puolustamaan pyhiä asioita, kuten jumalaa pinnalliselta parodioinnilta. En osannut tai uskaltanut nostaa esille sitä, mikä kristinuskossa on olennaista ja pyhää ja miksi sitä ei olisi hyvä unohtaa. Miten olisinkaan sen osannut taitavasti tehdä, kun mediassa esiintyvät viralliset kristinuskon edustajatkaan eivät sitä osaa. Meidän kristitty kirkkomme on kovin huono puolustamaan kristinuskoa. Jo Karl Marx tämän tiesi sanoessaan, että kristinuskon kritisointi on kuin isoäitiin läpsisi, niin puolustuskyvytön se on.

Hannele Kasslin-Pottier, 2024

h.kasslin-pottier@hotmail.com